Vasta kriisissä esiin nostetaan nainen

Viikonloppuna nousivat isoon keskusteluun mies-päätteiset tittelit, kun tamperelainen Aamulehti ilmoitti siirtyvänsä sukupuolineutraaleihin termeihin. Tänään tasa-arvoasioita nostaa esille valtanäkökulmasta Mari K. Niemen, Tapio Raunion ja Ilkka Ruostetsaaren toimittama Poliittinen valta Suomessa –kirja (Vastapaino, 2017).

Aivan viime vuosina Suomessa on otettu valtaapitävien tasa-arvoasiassa takapakkia, vaikka joiltain osin kohenemista tapahtuu, kirja paljastaa.

Ensin vähän lukuja: suomalaisia niin sanottuja eliittiasemia on 1 409 kappaletta. Näiden asemien haltijoita on lähes sama määrä. Osalla eliitin jäsenistä on parikin eliittiasemaa.

Ja sitten hyvät uutiset tasa-arvon kehittymisen näkökulmasta: kun vuonna 1991 vain noin joka kahdeksas valta-asema oli naisen hallussa, oli niistä vuonna 2011 jo joka neljäs.

Poliittisia eliittiasemia on kirjan mukaan 207, joista 43 prosenttia on naisilla, mikä on suhteessa muihin eliitteihin korkea osuus. Muu yli tuhannen henkilön suomalainen eliitti koostuu hallinnosta, elinkeinoelämästä, järjestöistä, joukkotiedotuksesta, tieteestä ja kulttuurista.

Vallantäyteisimmät postit ovat kirjassa esitettyjen selvitysten mukaan maan hallituksen ministereillä, mutta myös esimerkiksi hallituspuolueiden eduskuntaryhmien puheenjohtajilla on huomattavan suuri määrä vaikutusvaltaa kansalaisten ja kansalaisryhmien asioista päätettäessä.  

Tästä päästäänkin tasa-arvoasian ytimeen. Nykyisen hallituksen kolme todellista valtaministeriä on miehiä: pääministeri Juha Sipilä (kesk.), valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok.) sekä eurooppa- ja kulttuuriministeri Sampo Terho (sin.). Sipilä ja Orpo ovat suurten puolueidensa puheenjohtajia, mikä tekee heistä erityisiä vallankäyttäjiä suomalaisten arkeen vaikuttavissa asioissa.

Naisten tällä vuosikymmenellä heikentynyttä asemaa poliittisen vallan ylimmällä huipulla alleviivaa se, että myös kolmen hallituspuolueen eduskuntaryhmät ovat miesten käsissä. Antti Kaikkonen johtaa keskustan ryhmää, Kalle Jokinen kokoomusta ja Simon Elo sinisiä.

Naisesta ei ole tulossa myöskään seuraavaa pääministeriä, jos ei aivan valtavia yllätyksiä seuraavan runsaan puolentoista vuoden aikana satu. Gallupeissa suurimpien oppositiopuolueiden johdossa on trio Touko Aalto (vihr.), Antti Rinne (sd.) ja Jussi Halla-aho (ps.). 

Sen sijaan kolmen pienimmän eduskuntapuolueen johdossa on nainen: vasemmistoliiton Li Andersson, ruotsalaisen kansanpuolueen Anna-Maja Henriksson ja kristillisdemokraattien Sari Essayah. Heidän johtamansa puolueet eivät ole sellaisessa nosteessa, että heistä kenenkään voisi kuvitella kohoavan Suomen pääministeriksi.

Kaksi kotimaista onnistumista on toki nähty, kun ensin Anneli Jäätteenmäki (kesk.) nousi hetkeksi pääministeriksi 2003 ja Mari Kiviniemi (kesk.) melko lyhyeksi ajaksi 2010–2011. Lisäksi demareiden entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen oli melko lähellä nousta pääministeriksi 2011, ja sai Jyrki Kataisen (kok.) hallituksen toiseksi painavimman salkun.

Eduskunnankin ulkopuolista poliittista valtaa on, ja kaikkien muistissa on, että Tarja Halonen oli maamme pitkäaikainen presidentti 2000–2012. Eikä vähätellä pidä esimerkiksi sitäkään, että eduskunnassa puhetta johtaa tällä hetkellä sinisten Maria Lohela.

Ja olemme me sentään lähintä länsinaapuriamme yhdessä suhteessa parempia. Mari K. Niemi muistuttaa Poliittinen valta Suomessa -kirjassa, että ”on kenties yllättävääkin, että vahvaa tasa-arvomainetta nauttivalla Ruotsilla ei vielä ole ollut naista pääministerinään”. Norjassa tosin esimerkiksi on parhaillaan nainen pääministerinä ja Tanskassa edellinen pääministeri oli nainen.

Saksaan meillä on matkaa johtajuuden tasa-arvon kannalta valovuosi, kuten monilla muillakin mailla. Angela Merkel on paitsi maansa pitkäaikainen johtaja, myös Euroopan johtaja numero yksi, joka on saamassa viikon kuluttua uuden jatkokauden.

Suuren puolueen puheenjohtajaksi on kaikissa suomalaisissa puolueissa vaikeaa, mutta erityisen vaikeaa se on ollut kahdessa puolueessa. Ei ole jättiyllätys, että perussuomalaisilla ei ollut ennen hajoamistaan naista puheenjohtajanaan, mutta se on hyvä muistutus, että myös kokoomus on ollut puheenjohtajansa osalta koko pitkän historiansa ajan aivan yhtä konservatiivinen.

Tutkija Mari K. Niemellä on paljon hyviä huomiota poliittisten johtajien sukupuoleen liittyen, mutta varsinkin tämä jäi kirjasta mieleen: ”Kuten politiikassa ja yrityselämässä muualla maailmassa, myös suomalaisessa politiikassa naisten nousua johtajiksi näyttävät edesauttavan tilanteet, joissa puolue on kriisissä, etsii uutta alkua ja pyrkii parantamaan imagoaan”.

Tuon perusteella sinisissä ja demareissa, miksei vähän keskustassakin, pitäisi kohta olla paikka auki pätevälle johtajalle, jonka sukupuoli on muuta kuin mies.

Kyllä kokoomuksen ja perussuomalaistenkin johdossa joskus on tilaa naiselle – kenties myös muunsukupuoliselle.

PS. Aamulehden avaus sukupuolineutraaleista titteleistä on ennakkoluuloton ja tyylikäs liike. Uusi Suomi pohtii osaltaan asiaa.

 

 

Markku Huusko

Kirjoittaja on Uuden Suomen toimittaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu