Li Anderssonille avautui tuhannen taalan paikka, kun Pekka Haavisto valittiin

Vihreiden pätkäpuheenjohtaja Pekka Haavisto ei ole ilmatilan jatkuvaan hallintaan pyrkivä viherpopulisti, jonkalaiseksi etenkin Touko Aaltoa edeltänyt puheenjohtaja Ville Niinistö on mielletty.

Myös Emma Kariin on liitetty samoja räväköitä ominaisuuksia kuin Ville Niinistöön. Hän luopui vihreiden vaalivetäjän paikan tavoittelusta kuitenkin tunnetusti loppusuoralla.

Haavisto on rauhallinen vanhemman polven poliitikko, joka puhuu erityisen sujuvasti ihmisoikeuksista, tasa-arvosta, koulutuksen laadusta ja toki toisinaan myös ilmastosta, kuten vihreän pitää.

Nyt tuhannen taalan kysymys vihreille on se, kääntääkö Haaviston valinta puolueen luisun nousuksi tai katkaiseeko se edes alamäen.

Muille puolueille Haaviston valinta on niin sanotusti uhka tai mahdollisuus. Erityisen kiinnostavaa on se, miten tuo valinta heijastuu pääministeripaikasta tiukasti kamppailevien sdp:n ja kokoomuksen kannatukseen.

Tulkinta riippuu katsojasta.

 

Kokoomuksessa osoitellaan mielellään viimeaikaisia gallupeja ja sitä, miten demareiden nousu ajoittuu samaan ajankohtaan kuin vihreiden lasku.

Kokoomusperäinen teoria on, että vihreiden mahdollinen Haavisto-nousu olisi ennen kaikkea pois gallupkärjessä jo jonkin aikaa paistatelleilta demareilta.

Demareissa näkemys on kuinka ollakaan hyvin toisenlainen: hillitty vihreiden vaalivankkureiden vetäjä napsii kannatusta etenkin kokoomuksen liberaalisiivestä, jonka kylkeen on jäänyt etenkin Uudenmaan vaalipiirissä ammottava aukko, kun Alexander Stubb on keskittynyt Euroopan kentille.

Myös rkp:n Carl Haglundin mittavasta vuoden 2015 äänipotista voisi mennä joku osa suoraan Haavistolle, jos pätkäpuheenjohtaja lähtee ehdolle suurimpaan vaalipiiriin Uudellemaalle, mitä hän siis miettii. Uudellamaalla vihreiden ehdokaslista on tällä hetkellä heikon näköinen muun muassa Jani Toivolan vetäytyessä politikasta.

Haaviston varsinaisessa vaalipiirissä Helsingissä on puolueen kärkinimien osalta tunkua. Ensi kesäkuussa vihreiden varsinaisesta puheenjohtajapaikasta todennäköisesti kamppailevat Emma Kari ja Maria Ohisalo ovat näillä näkymin ehdolla pääkaupungissa.

Huono uutinen vihreille on tosin puolueen yrittäjäsiipeä edustavan helsinkiläisen Antero Vartian lopetuspäätös.

 

Uudellamaalla koko asetelmaa sähköistävät ex-kokoomuslaisen ääniharavan Harry Hjallis Harkimon ilmassa roikkuva ehdokkuus ja se, että ex-perussuomalainen Timo Soini (sin) panttaa yhä lopullista ehdokkuuspäätöstään.

Mutta kuka vihreiden jännittävästä erikoistilanteesta oikeasti hyötyy? Yksi ihan perusteltu veikkaus on, että vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson, eikä sitä oikein missään kiistetäkään.

Hän hyötyy ihan henkilökohtaisestikin siitä, että Varsinais-Suomen vaalipiirissä vastaan ei asetu enää niin ikään punavihreitä ääniä rohmunnut Ville Niinistö.

Puolueena Anderssonin porukka saanee etua siitä, että vastassa vaalitenteissä on rivi myöhäiskeski-ikäisiä miehiä. On tenteissä toki myös kristillisdemokraattien Sari Essayah ja rkp:n Anna-Maja Henriksson, mutta varsin eri äänestäjiä puoleensa vetämässä.

 

Andersson on tuoreimmassa puoluebarometrissä Suomen vetovoimaisin puoluejohtaja vähän ennen kokoomuksen Petteri Orpoa. Vastaava tulos tuli Alma Median selvityksestä viime kesänä.

Erään kilpailija-arvion mukaan perinteisen vasemmistolaisilla sekä feministisillä teemoilla ratsastava oppositiopoliitikko on ”jumalattoman taitava”.

Kaukana Anderssonin ja Orpon jälkeen vetovoimavertailussa tulevat pääministeri Juha Sipilä (kesk.), Antti Rinne (sd.) ja Jussi Halla-aho (ps.). Vihreiden Haavistohan ei tuossa lokakuun puoluebarometrissa ollut vielä arvioinnin kohteena.

Markku Huusko

Kirjoittaja on Uuden Suomen toimittaja.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu